Tästä filosofiasta johtuen esimerkiksi huonekaluistamme iso osa on sellaisia, jotka olemme saaneet, koska joku muu ei ole niitä tarvinnut tai halunnut. Joukossa on myös niitä, jotka olemme ostaneet joko halvalla kaupasta, huokealla kirpputorilta tai säilyttäneet entisestä elämästämme.
Todettakoon, että filosofiamme on pätevä vain siksi, että lähipiirillämme(kin) on niin hyvä maku, että huolimme heidän entisiä huonekalujaan ja muita tavaroitaan.
Mutta nyt, saanko esitellä viimeisen saamamme huonekalun, mummoni 1950-luvun lipaston:
Tämä on kyllä mielestäni aika kaunis vanhaksi huonekaluksi. Periaatteessahan olemme klassisen moderniuden kannattajia, mutta käytännössä meillä on esimerkiksi tämän lipaston seurana pari muutakin 1950-luvun lipastoa (ja niiden seurana muutama ikea). Ne on saatu toisen puolen isoäidiltäni. Tässä kodissa ne ovat löytäneet paikkansa oikein mukavasti eikä heitä remontin jälkeenkään unohdeta. Näistä lipastoista emme nimittäin enää luovu.
Tämä esittelyssä oleva lipasto on kulkenut mummoni elämässä monessa kodissa, siirtynyt sen jälkeen äidilleni kulkien lähes yhtä monessa paikassa, ollut tilanpuutteen vuoksi monta vuotta varastossa ja päätynyt nyt siis meille. Kunhan remppa on valmis ja tiedän, miltä täällä oikeasti näyttää, vaihdan vetimet tyyliin sopivaksi. Joko lipaston tai kodin tyyliin.
Lisäksi V saa luvan hankkia isäni järkevästi asentamien lastulevyhyllyjen tilalle samanlaiset vanerilevyt kuin alkuperäisetkin hyllyt ovat. Vaikka todennäköisesti hän ei niin teekään. Miksi appiukon järkiratkaisua ryhtyisi muuttamaan ihan turhan päiten.
Terveisin, I
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Terveiseni blogiin